Elossa ollaan…

…mutta Suvin tietokone ei enaa ainakaan taysissa voimissa, silla siita meni naytto rikki. Pitaa siis turvautua jatkossa nettikahviloihin eli voi siis jaada taman bloginkin paivittaminen vahan harvemmalle.

Tyot on alkanu nyt talla viikolla ja saa nahda, mita niista hommista tulee. Tarkoitus olisi siis, etta kayn aamupaivisin barrioissa kotikaynneilla antamassa fysioterapiaa ja iltapaivalla olisin familias especialesin fysioterapiatiloissa tai auttamassa hevosterapiassa. Ongelmana vaan on, etta minut meinattiin lahettaa yksin barrioihin ensimmaisen tutustumiskerran jalkeen. Se ei kuitenkaan kuulostanut kovin hyvalta idealta minusta eika kenestakaan muustakaan tyopaikan ulkopuolella. Saa nyt nahda saadaanko asia jarjestettya, etta joku kulkee minun mukana siella. Vaikka paikallisista tuntuukin, etta barriot ovat kuin mita tahansa suomalaisia lahioita meille, ne ei tunnu ymmartavan, etta vaaleana ihmisena olen aikamoinen silmatikku siella.

Barrioissa kayminen on kylla ollut aika mielenkiintoista. Esimerkiksi tanaan etsittiin yhta kotia monta tuntia, silla taalla ei olla viela ajateltu antaa kaduille nimia tai kodeille osoitteita. Piti siis suunnistaa puolikas kortteli itaan koripallokentasta, tallainen oli kodin osoite. Kukaan kuitenkaan ei naapurustossa tiennyt asukkaiden nimia. Jatketaan sitten jaljittamista tosena paivana, jos joku paasee minun selustaa turvaamaan.

Talot barrioissa suomalaisen nakokulmasta nayttaa enemmankin pelti- ja lautahokkeleilta. Usessa kodissa hellana toimii avotuli keskella huonetta, jossa tortillat ja muut ruuat sitten valmistetaan. Yhteen tai kahteen huoneeseen voi majoittua useampi sukupolvi seka kanoja ja koiria. Kuitenkin useimmalla perheella tuntuu olevan varaa suhteellisen hienoon televisioon ja dvd-laitteeseen. Kaikesta muusta tingitaan, mutta telenoveloista ei..

On tietysti myos jarkyttavaa nahda, millaisissa oloissa lapset saattavat viettaa koko elamansa. Minun kotikayntini kohdistuu perheisiin, jotka eivat paase fysioterapiaan Familias Especialesiin. Monien vaikeasti vammaisten lasten annetaan maata sangyssa paivat pitkat vuodesta toiseen. Lasten pahoinpitelykaan ei taida olla kovin harvinaista, oli lapsi sitten vammainen tai ei. On siina vahan miettimista, etta millaista fysioterapiaa tassa nyt keksisi vai olisiko ihan jarkevinta aloittaa siita, etta lapsi oppisi ottamaan kontaktia toiseen ihmiseen. On toki myos vanhempia, jotka yrittavat parhaimpansa mukaan auttaa lastaan ja ottavat kaiken tuen vastaan mita saavat. Vaikeaa kotikuntouttaminen on joka tapauksessa pienissa kodeissa isan ehka kaydessa toissa ja aidin hoitaessa kotia. Taalla kun useimmat nakee pyykkikoneita ja mikroaaltouuneja vaan televisiossa.

Mutta, tallaista paatosta talla kertaa. Palataan astioille.