lomalomaloma!!!

Onpas paassyt pitka aika kulumaan edellisesta kirjoituksesta. Taalla vaan niin helposti vierottuu tietokoneesta, riippumatto vetaa enemman puoleensa. Harjoittelu siis paattyi viime viikolla ja Matagalpa jai odottamaan meidan matkalaukkujen kanssa maaliskuun loppuun paluutamme.

Tultiin toissapaivana Suvin kanssa Granadaan ja tarkoitus olisi viettaa taalla ainakin kolme paivaa. Taalla kadut ovat omituisen leveita ja turisteja nakyy melkein enemman kuin paikallisia. Huolestuttiin jo, etta missa se todellinen Nicaragua on, mutta loydettiin onneksi pian pahan hajuinen ja meluisa tori, jossa olo hieman normalisoitui. Kaikki kaaosmaisuus, mika aluksi oli ahdistavaa alkaa tuntua melko tavalliselta. Liika sivistyneisyys ei taida olla minua varten...

Granadassa on kylla selkeasti kuumempi kuin Matagalpassa. Askel hidastuu ja pelkka ajatuskin kiireesta hiottaa paiva paivalta enemman. Onneksi ei olla tehty mitaan tarkkaa matkasuunnitelmaa, joten lomaressikaan tuskin pukkaa. Taman jalkeen mennaan tyynen meren rannalle ja sielta maissisaarille, siina on meidan suunnitelma ja kaikki muu on avoinna.

Taalla elama rullaa tappavan tasaisesti ilman minkaanlaisia kiireita. Kukaan ei tunnu ottavan paineita mistaan, joten ei ole tyontekokaan kaynyt kovin rankaksi. Valilla tuntuu, etta taalla on tarkeampaa esittaa tekevansa toita kuin saada oikeasti mitaan aikaiseksi. Ainakin harjoittelen patevan fysioterapeutin esittamista tilanteissa, joissa ei ole mitaan hajua, mita pitaisi tehda. Taalla ei ole niin turhan tarkkaa vaantaa suunnitelmia ja tavoitteita ym. kirjaamisia. Fysioterapia sisaltaa sita, minka katson parhaaksi ja kestaa minka kestaa. Huomenna paasen taas ratsastusterapiaan mukaan. Se on ollut kaikkein mielenkiintoisinta harjoittelussa ja tuntuu toimivalta terapiamuodolta.

Lomaa odotellessa turvaudutaan viikonloppureissailuun. Viime viikonloppua vietettiin rannalla Leonissa. Aika kului lahinna makoillen ja syoden. Eipa siella paljoa muuta voinut tehda kuumuuden vuoksi. Taalla Matagalpassa on vuoriston takia selvasti viileampaa. Ensi viikonloppuna jaadaan tanne Matagalpaan silla ohjelmassa on Paivikin kahvitilaan tutustuminen. Paivat kuluvat samaa rataa viikonloppujen valilla: toita, espanjan tunteja, papuja ja riisia seka norkoilua...

Elossa ollaan…

…mutta Suvin tietokone ei enaa ainakaan taysissa voimissa, silla siita meni naytto rikki. Pitaa siis turvautua jatkossa nettikahviloihin eli voi siis jaada taman bloginkin paivittaminen vahan harvemmalle.

Tyot on alkanu nyt talla viikolla ja saa nahda, mita niista hommista tulee. Tarkoitus olisi siis, etta kayn aamupaivisin barrioissa kotikaynneilla antamassa fysioterapiaa ja iltapaivalla olisin familias especialesin fysioterapiatiloissa tai auttamassa hevosterapiassa. Ongelmana vaan on, etta minut meinattiin lahettaa yksin barrioihin ensimmaisen tutustumiskerran jalkeen. Se ei kuitenkaan kuulostanut kovin hyvalta idealta minusta eika kenestakaan muustakaan tyopaikan ulkopuolella. Saa nyt nahda saadaanko asia jarjestettya, etta joku kulkee minun mukana siella. Vaikka paikallisista tuntuukin, etta barriot ovat kuin mita tahansa suomalaisia lahioita meille, ne ei tunnu ymmartavan, etta vaaleana ihmisena olen aikamoinen silmatikku siella.

Barrioissa kayminen on kylla ollut aika mielenkiintoista. Esimerkiksi tanaan etsittiin yhta kotia monta tuntia, silla taalla ei olla viela ajateltu antaa kaduille nimia tai kodeille osoitteita. Piti siis suunnistaa puolikas kortteli itaan koripallokentasta, tallainen oli kodin osoite. Kukaan kuitenkaan ei naapurustossa tiennyt asukkaiden nimia. Jatketaan sitten jaljittamista tosena paivana, jos joku paasee minun selustaa turvaamaan.

Talot barrioissa suomalaisen nakokulmasta nayttaa enemmankin pelti- ja lautahokkeleilta. Usessa kodissa hellana toimii avotuli keskella huonetta, jossa tortillat ja muut ruuat sitten valmistetaan. Yhteen tai kahteen huoneeseen voi majoittua useampi sukupolvi seka kanoja ja koiria. Kuitenkin useimmalla perheella tuntuu olevan varaa suhteellisen hienoon televisioon ja dvd-laitteeseen. Kaikesta muusta tingitaan, mutta telenoveloista ei..

On tietysti myos jarkyttavaa nahda, millaisissa oloissa lapset saattavat viettaa koko elamansa. Minun kotikayntini kohdistuu perheisiin, jotka eivat paase fysioterapiaan Familias Especialesiin. Monien vaikeasti vammaisten lasten annetaan maata sangyssa paivat pitkat vuodesta toiseen. Lasten pahoinpitelykaan ei taida olla kovin harvinaista, oli lapsi sitten vammainen tai ei. On siina vahan miettimista, etta millaista fysioterapiaa tassa nyt keksisi vai olisiko ihan jarkevinta aloittaa siita, etta lapsi oppisi ottamaan kontaktia toiseen ihmiseen. On toki myos vanhempia, jotka yrittavat parhaimpansa mukaan auttaa lastaan ja ottavat kaiken tuen vastaan mita saavat. Vaikeaa kotikuntouttaminen on joka tapauksessa pienissa kodeissa isan ehka kaydessa toissa ja aidin hoitaessa kotia. Taalla kun useimmat nakee pyykkikoneita ja mikroaaltouuneja vaan televisiossa.

Mutta, tallaista paatosta talla kertaa. Palataan astioille.

Viikonloppua odotellessa…

…päivitän tätä blogia vähäsen. Puuskutin juuri mäen ylös kotiin ja taustalla tulee televisiosta Titanic dubattuna. Varsinainen elokuvaelämys. Onneksi täällä kuitenkin älytään käyttää useimmilla kanavilla tekstityksiä. Tämän elämyksen vaan välillä keskeyttää ulkona pauhaava hirvitys, mikä ollaan nimetty ”diskoautoksi”. Ne on semmosia mainosautoja, joiden volyymi hivelee tärykalvoja soittaen läpi kaikki parhaimmat ysäridiskopopit ja mainostaen millon mitäkin. Ei auta täällä ”ei-mainoksia, eikä seurakuntaviestiä”-lappu ovessa.

Harjoittelu ei ole varsinaisesti vieläkään alkanut, vaikka joka päivä käyn siellä istumassa yhdeksästä neljään. Näiden kahden viikon ajan työpaikalla on ollut joku hollantilainen fysioterapeutti luennomassa kranio-sakraaliterapiasta. Tämä huru-ukko uskoo kaiken maailman kehon rytmeihin ja niiden kaikkivoipaan parantamisen voimaan. Ei siinä mitään..yksi vaihtoehtoisterapia muiden joukossa, mutta kun se on hänelle se ainut ja oikea tapa hoitaa ihmisiä. Tämän kahden viikon aivopesun jälkeen minua saa lyödä, jos alan puhumaan jotain huuhaata kehon rytmeistä ja plaplaplaa. Toivottavasti ensi viikolla pääsisi jo tekemään sitten sitä työharjoittelua tai edes leikkimään lasten kanssa.

Viime viikonloppuna koettiin taas jännittäviä hetkiä bussissa ja matkustettiin paikkaan nimeltä Eco Sobralodge. Se on hotelli yhdellä luonnonsuojelualueella noin 1,5 tunnin bussimatkan päässä Matagalpasta. Saatiin olla hotellissa ihan keskenämme, ei vissiin oo mikään massaturismikohde. Käytiin taas oppaan kanssa kävelemässä eri reittejä metsässä ja nähtiin laiskiaisia!! Ne oli kyllä niin käpertyneinä piiloon, että näki vain ison karvapallon puussa. Teki kyllä hyvää päästä pois kaupungista rauhallisempaan paikkaan. Siellä oli myös kahvitila, johon päästiin tutustumaan. Matkahan kahvitilalle taittui, milläs muullakaan, kuin ison kuorma-auton lavalla. Suomeen tullessa en varmaan enää osaa istua normaaleissa autoissa, vaan on pakko päästä vähintään katolle keikkumaan. Vaikka Matagalpassakin on riittänyt paljon ihmettelemistä ja oppimista, niin pakko myöntää, että parhainta antia tähän mennessä täällä on ollut viikonloppureissut.

Tänään pidetään taas suomalaisten kokoontuminen kaupungissa ja mennään syömään italialaiseen ravintolaan. Ruoka täällä on kyllä tosi hyvää, mutta varovainen saa olla, mitä laittaa suuhunsa. Salaattia ei esimerkiksi oikein uskalla syödä ainakaan ravintolassa. Ovat varmaan huomanneet myös paikallisissa ruokakaupoissa rakkautemme ruokaa kohtaan. Ei oo varmasti menny päivääkään, ettei oltais käyty siellä täydentämässä ruokavarastoja. Ollaan takuulla paikalliset supermercado-julkkikset. Mutta vetoan metsästysviettiin, sillä esimerkiksi maustamatonta jugurttia ei aina saa. Mutta silloin kun sitä saa, pitää saalis napata, ennen kuin muut ehtii.

Heissan

Viikko takana Nicaraguassa… Enää ei jaksa yllättyä esimerkiksi, jos vaikka bussi vaihtaa välillä vasemman puoleiseen liikenteeseen tai kulkee lähes kylki viistäen maata ojien kautta. Luottamus täällä käytössä oleviin vanhoihin USA:n koulubusseihin on vankka. Ne kulkevat täällä vaikka pystysuoraa seinää pitkin. Johtuukohan se joka puolelle ripustetuista pyhimysten kuvista vai vaan bensasta, jolla todellakin saa päivän käyntiin kun vähän ilmaa haistelee, en tiedä..

Kävimme muiden tyttöjen kanssa viikonloppumatkalla Leónissa. Oli kyllä piristävää päästä käymään Matagalpan ulkopuolella ja nähdä vähän muutakin maisemaa. Bussimatka kyllä korvasi Linnanmäen ja Särkänniemen reissut useammaltakin seuraavalta vuodelta, olipahan sekin kokemus. Reissun ehdoton huipennus oli retki eräälle tulivuorelle Cerro Negrolle, ellei bussimatkalla kuulunutta espanjankielistä Imaginea oteta lukuun. Kiipesimme oppaan johdatuksella tulivuoren päälle..huh..melkoista urheilua, vaikka vuori olikin pienimmästä päästä. Mutta alas ei tarvinnutkaan enää kävellä vaan päästiin koittamaan hiekkalautailua. Ensi kesänä Jyväskylässä aloittaa toimintansa Jyväskylän hiekkalautailijat ry, tervetuloa alkeiskurssille. Ensin, kun näin mäen, mitä piti laskea alas, ajatus lautailemisesta tuntui todellakin sille, että nyt eletään kuin sitä kuuluista viimeistä päivää. Mutta sehän oli hauskaa ja henkikultakin on vielä tallella. Onnistumisen elämyksiä Nicaraguassa.

Muuten sitten otettiinkin vaan aurinkoa ja huolehdittiin, ettei nälkäkuolema iske. León vaikutti mukavalta kaupungilta näin pikavisiitillä. Vielä jäi 20 km:n päässä oleva ranta näkemättä, mutta ajateltiin tehdä rantamatka erikseen. Jos vaan katarrit pysyy loitolla eikä muutakaan ihmeellisyyksiä esiinny, pitää ensi viikonloppuna lähteä taas johonkin retkeilemään.

Viime viikolla käytiin myös kiipeämässä läheisen Cerro Apanten päälle. Reitti lähtee ihan Yolandan talon takaa ja se kiemurtelee metsikön läpi reilun 1000 metrin korkeuteen meren pinnasta. (Matagalpa on kylläkin jo valmiiksi n.700m meren pinnasta). Ei nähty juurikaan kovasti odotettuja eläimiä, mutta paljon kaunista luontoa ja hienoja maisemia.

Harjoittelu alkoi viime viikolla, mutta vielä ei oikein ole selvää kuvaa, mitä se tulee olemaan. Jos se selviää ennen kuin se loppuu, mutta toisaalta ei yllätä, jos ei selviäkään. Kertoilen sitten siitä enemmän tai arvailen, kun muutama päivä on kulunut. Ensivaikutelma oli kuitenkin mukava.

Hola Matagalpasta!!!

Saavuttiin eilen Nicaraguaan Managuaan, josta Pävikki haki meidät Matagalpaan. Päivikki on siis suomalainen nainen, joka on asunut täällä pitkään ja opastaa ja huoltaa meitä kaikissa asioissa. Vaikka matka Miamista kesti vain reilut pari tuntia, tuntui kuin olisi hypännyt eri planeetalle. Maaseutu näytti auton ikkunasta todella köyhälle. Matagalpaan päästiin pimeän tultua ja meidät otti vastaan Doña Yolanda, nainen, jonka luona asumme nämä kaksi kuukautta (kolmas siis menee matkustamiseen). Hänellä on mukava talo korkean ja jyrkän mäen päällä, jota saamme urheilla ylös varmasti päivittäin. Ylipäätään täällä on todella mäkistä, sillä Matagalpa sijaitsee vuorten välissä. Siksi ilma ei ole niin läkähdyttävä ja hyvä niin.

Tänään tutusuimme hieman lähemmin Päivikin opastuksella kaupunkiin. En tiedä katsovatko ihmiset meitä siksi, että olemme niin eri näköisiä vai siksi, että leuka on polvissa koko ajan. Kaikki on niin erilaista ja itsensä tuntee niin tyhmäksi, kun tuntuu, ettei osaa edes ruokaa ostaa oikein! Mutta onneksi molemmat meistä puhuu suht hyvin espanjaa, joten asiat voisi olla huonomminkin. Huomenna päästään pyörimään keskenämme kaupunkiin..Saapahan paikalliset viihdettä kerrakseen, kun kaksi haamun valkeaa suomalaista pyörii suu auki käsidesi toisessa kädessä ja kartta toisessa ja aivan pihalla…

Ylihuomenna saamme vertaistukea, kun neljä muuta suomalaista meidän koulusta tulee tänne. Harjoittelu alkaa vasta perjantaina, joten on aikaa ainakin tutustua paikkoihin ja opetella maan tavoille. Toisaalta, voidaan varmaan jättää harjoittelu väliinkin. Kuultiin nimittäin, että täällä yliopistoista saa rahalla melkeenpä ostettua sen tutkinnon, joten muutama cordoba sinne tänne ja kotiin tultuani olen valmis fysioterapeutti!

Laivan kokoisia autoja ja tappajapalmuja Miamissa

Päästiinhän sitä perille ja pitkä matka palkittiinkin Miamissa auringon lämmöllä. Suvin kaveri Leo haki meidät lentokentältä ja onneksi niin, sillä olisipa ollut kaksi Suomi-tyttöä hukassa…Matkan jälkeen väsytti kyllä aivan julmetusti, mutta käytiin silti illalla vielä tutustumassa uuteen maailmaan. Hetkessä kävi selväksi, että täällä todellakaan ei harrasteta yleisiä kulkuneuvoja vaan koko kaupunki on täynnä laivan kokoisia city maastureita. Auton ikkunasta avautuivat tv-maisemat: korkeat talot ja ranta, jossa Baywatch on kuvattu. Ei näkynyt kyllä Pamelaa tai David Hasselhoffia. Voi pettymys. Kaupunki on kuitenkin täynnä julkkisten hulppeita asumuksia ja ostettiinkin juorulehti, että voidaan mahdollisesti bongailla käveleviä nähtävyyksiä.

Maanantaina käveltiin South Beachille noin viitisen kilometria, mikä on paikallisen mittapuun mukaan maratonia vastaava matka. Rohkeasti kuitenkin otimme haasteen vastaan ja käytiin kiertelemässä muutamissa kaupoissa. Illemmalla koettiin kauhun hetkiä. Los momentos horribles koimme kun käveltiin kaupasta hostellille ja yhtäkkiä kuului hirveä humahdus selän takaa. Ei ehtinyt kissaa sanomaan kun minun päähän ja suvin käteen kolahti palmun oksa!!! Ja se oli kova ja painava! Varokaa siis palmuja.

Illalla Leo tuli töiden jälkeen hakemaan meitä syömään. Ei saatu lippuja enää jääkiekko-peliin, mutta mentiin Hard Rock Casinolle. Se oli kuin pieni kaupunki täynnä ravintoloita, baareja ja tietysti sieltä löytyi myös casino. Ei tullut meistä miljonäärejä..(Äiti, lähetä rahaa!!)

Miami tuntuu olevan myös täynnä espanjaa tai spanglishia puhuvia ihmisiä. Täällä olo on kyllä hyvä valmistelumatka myös kielen kannalta, kun voi kommunikoida espanjaksi, mutta tarvittaessa myös englanniksi. Nälkäkuolemakaan ei ole vielä uhannut, sen verran tuhtia ruoka on ollut täällä.

--------------------------------------------------

Nyt ollaan päästy jo perjantaihin ja uuteen vuoteen. Uutta vuotta oltiin vastaanottamassa Miamin ulkopuolella pienemmässä kaupungissa Fort Lauderdalessa. Siellä porukka kokoontui ulos kadulle, jossa oli paljon baareja ja ravintoloita. Ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin miamin klubit. Mutta eihän meillä olisi ollut pukukoodin mukaisia vaatteitakaan, joten hampuusiolemus ei suojaa vain varkailta vaan myös hirveiltä teknoluolilta. Uuden vuoden päivää vietettiin Leon perheen luona West Palm Beachilla. Perhe on Kolumbiasta lähtöisin ja päästiin kurkistamaan hieman myös kolumbialaiseen kulttuuriin. Ainakin perheen ystävällisyys ja hyvä ruoka kiillottivat paljon maan pahaa mainetta. (Äiti: valkoisia viivoja ei ollut tarjolla).

Tänään perjantaina oltiin retkellä Dolphins Mallissa. Tavaratalo oli varmasti koko pienen kylän kokoinen kompleksi kauppoja. Saatiinpahan lenkkeiltyä siellä kierrellessä. Huomenna siis Nicaraguaan. Tuntuu, että täällä olisi niin paljon näkemistä, että voisi olla pidemmänkin aikaa, mutta toisaalta on mukavaa päästä asettumaan ja purkamaan matkalaukut.